Värriön luontopäiväkirja - Varrio nature diary

Kirjoitin Värriön aikojani muistellen Lapin Kansaan tarjolle mielipiteen tutkimusaseman varhaisesta päätutkimuksesta: suurpetojen liikkeistä länteen ja itään Koillis-Lapin kairassa ja laajemminkin Suomen ja silloisen Neuvostoliiton erämaiden välillä. Lapin Kansa julkaisi tekstin 30.1.2020. Aiheensa ja historiallisen tärkeytensä puolesta se on luonnollinen kirjata samalle päivälle Luontopäiväkirjaan. Painettu artikkeli löytyy linkistä:  https://www.lapinkansa.fi/lukijalta-susikannan-elpyminen-luonnonsuojelun-men/582065

I wrote and offered a (Finnish) article to Lapin Kansa newspaper, about the history and wolf research carried out by prof emeritus Erkki Pulliainen. The article was published on 30 Jan 2020. It is found in the link: https://www.lapinkansa.fi/lukijalta-susikannan-elpyminen-luonnonsuojelun-men/582065

*****

Susikannan elpyminen luonnonsuojelun menestystarina

Korvatunturin eteläpuolella sijaitseva Värriön tutkimusasema on toiminut jo yli 50 vuoden ajan. Aseman perusti 1967 nuori Helsingin yliopiston tutkija Erkki ”Susi” Pulliainen. Lempinimensä mukaisesti hän on suurpetotutkija, intohimoisin ja tuotteliain riista-alan tiedemies Suomessa, minkä ala tuntee.

Pulliainen tutki Värriön kairassa, mikä merkitys silloisen Neuvostoliiton puolen suurpedoilla oli Suomen riistakannoille. Meillä oli sotien jälkeisellä kaudella vahva usko siihen, että etenkin susia on rajantakaisissa erämaissa lähes loputtoman paljon. Kiihkein kantamme oli, että kaikki rajan ylittäneet, Suomen puolelle harhautuneet sudet on paras heti lopettaa. Jokaisesta ammutusta sudesta maksettiin 500 markan tapporaha.

Pulliaisen susitutkimusta avustivat rajavartijat. He kirjasivat niin kesällä kuin talvella kaikki rajakaistan säännöllisillä partiomatkoilla näkemänsä suurpetojen jäljet.

Pulliainen tutki aineistoa ja mallitti susikantojen kehitystä molemmin puolin rajaa. Johtopäätös oli etenkin Koillis-Lapin asukkaille yllättävä. Neuvostoliiton puolen susikanta ei ole suinkaan loputon, vaan vähenevä. Siksi sudenpyyntiä tulisi Suomen puolella rajoittaa. Muuten oma susikantamme on vaarassa hävitä. Värriön tutkimusasema sai lempinimensä ”Pulliaisen petosiittola”.

Kun Neuvostoliitto hajosi 1990-luvun alussa, todellinen susitilanne alkoi valjeta. Liikkuminen Kantalahden – Kuolan kairoissa, normaalia rajavyöhykettä lukuun ottamatta, vapautui niin tavallisille venäläisille kuin heidän vieraikseen tulleille suomalaisille. Yllätyksekseen suomalaiset luontomatkailijat tai –tutkijat eivät talvisessa itäpuolen kairassa susiin tai niiden jälkiin juuri törmänneet.

Kun moottorikelkkailu oli vapautunut Venäjällä, se toi auttamattomana kylkiäisenään susien salametsästyksen. Onneksi Venäjän puoleinen Lapin luonnonpuisto jäi moottorikelkalle kielletyksi alueeksi. Salametsästys ei sinne asti yltänyt. Itänaapurin puisto on kooltaan 22 kertaa Värriön luonnonpuistoa suurempi, riittävän suuri suojelemaan Kuolan niemimaan ja sen lähialueiden susikantaa.

Naapurimme Lapin luonnonpuisto ei kuitenkaan ulotu Suomen rajalle asti. Itärajamme takana on moottorikelkoille vapaa välivyöhyke. Sudet eivät enää Venäjän kaudella ole uskaltaneet ylittää välivyöhykettä ja siirtyä Suomeen samassa määrin, kuin ne tekivät moottorikelkattomalla Neuvostoliiton kaudella. Tämä näkyy Värriön tutkimusaseman suurpetojen pitkäaikaisissa havaintosarjoissa.

Yllättävän analyysin molemman puolisiin susikantoihin saimme venäläisiltä tiedemiehiltä 2007, kun vierailimme Värriön kenttämestari Teuvo Hietajärven kanssa rajan takaisessa Lapin luonnonpuistossa. Venäläiset susitutkijat kiittelivät erämaista Suomea siitä, että olimme onnistuneet suojelemaan suden Värriössä ja muissa Suomen Lapin luonnonpuistoissa.

Koko Kantalahti – Kuolan alue ja siihen kuuluva Venäjän Lapin luonnonpuisto olivat kuulemma saaneet läntiseltä naapuriltaan säännöllistä susikannan vahvistusta. Niinpä susi on onnistuttu Venäjän Lapin luonnonpuistossa suojelemaan. Kiitos Värriölle ja muille Suomen Lapin luonnonpuistoille, oli isäntiemme illallispuheen ympäristöviesti.

Tänään Suomen elinvoimainen, tosin vielä laikuittain paikallinen susikanta on levinnyt koilliskairasta lounaaseen aina Hangon ja Tammisaaren lähivyöhykkeitä myöten. Sutemme ovat tykästyneet muun muassa Varsinais-Suomen runsaisiin hirven ja valkohäntäpeuran kantoihin.

Suden onnistunut suojelu Suomen luonnon eläimistössä on luonnonsuojelun menestystarina, mitä emme olisi 50 vuotta sitten pystyneet edes kuvittelemaan. Suden pelastaminen on ympäristötieteelle vähintään samaa luokkaa kuin aikanaan sodanjälkeisten DDT-myrkkyjen uhkaaman merikotkan pelastaminen Suomen- ja Pohjanlahdella. Puhtia suden suojelu on saanut Värriön tutkimusasemalta yli puolen vuosisadan ajan. Suurin kiitos Suomen suden suojelusta kuuluu aseman perustajalle, Erkki ”Susi” Pulliaiselle.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Näkökulma. 30.1.2020

Labels: Erkki Pulliainen, luonnonsuojelu, susi, suurpedot, Värriön luonnonpuisto