Värriön luontopäiväkirja - Varrio nature diary

-----

Elokuun loppupuolella Värriön perhoslajistossa on jo vahvaa syksyn tuntua. Tunturimittarin (Epirrita autumnata) (ylh. oik.) lento on silloin hyvässä vauhdissa. Laji on nimestään huolimatta levinnyt koko maahan, mutta Lapissa kanta on erityisen runsas, joskin vaihteleva ja se tunnetaan toukkien massaesiintymien tunturikoivikoissa ajoittain aiheuttamista metsätuhoista. Suomessa toukat tekivät näkyvintä jälkeä 1960-luvulla syömällä Inarin ja Utsjoen alueella tunturikoivikot lehdettömiksi 10 000 neliökilometrin alueelta. Tunturimittari ei ole aivan syksyn myöhäisimpiä perhoslajeja, mutta sitä voi silti pitää eräänlaisena syksyn airuena, sillä sen lentoaika siirtyy sitä myöhäisemmäksi mitä etelämmäksi mennään. Kun Lapissa tunturimittarin lennon huippu ajoittuu elo-syyskuun vaihteeseen on se etelärannikolla parhaiten lennossa vasta syys-lokakuun vaihteen tuntumassa.

-----

Loppukesän yökköslajistoa Värriöllä edustaa koko maassa kangasmetsissä yleinen vaippayökkönen (Lithomoia solidaginis) (ylh. vas.). Värriöllä se oli vuosien 1978-2004 valorysäaineiston kuudenneksi runsain perhoslaji, vaikka useammin se jää istuskelemaan päiväksi johonkin valorysän lähimaastoon kuin lentää itse rysään ja muutenkin laji tulee yleensä paremmin syötille kuin valolle.

-----

Kehrääjistämme yleisin, hallakehrääjä (Poecilocampa populi), aloittaa lentonsa vasta syksyn ensi hallojen aikaan. Värriöllä lajin voi tavata jo elokuussa, mutta etelärannikolla se lentää vasta lokakuussa ja toisinaan lento voi venyä siellä marraskuunkin puolelle. Myöhäiseen lentoaikaan viittaa myös lajin englanninkielinen nimi December Moth. Kehrääjille tyypilliseen tapaan lajin koirailla on komeat kaksoiskampahampaiset tuntosarvet. Värriö I -tunturin huipulla olevan valorysän viereen tiensä löytäneellä kuvan yksilöllä oli vasen takasiipi kiepsahtanut etusiiven päälle, eikä se päässyt siksi enää kunnolla lentoon (kuva alh.).

-----

Vuoden huomiotaherättävin perhoslaji on ollut ohdakeperhonen (Vanessa cardui). Laji ei talvehdi Välimeren aluetta pohjoisempana, mutta vaeltaa ajoittain runsana Suomeenkin asti. Tämänvuotinen vaellus sai alkunsa viime talven runsaista sateista Pohjois-Afrikassa. Sateiden ansiosta ohdakeperhosen toukille oli tarjolla runsaasti ravintoa ja helmikuussa perhosia oli massoittain Marokossa. Keski-Euroopassa lajia oli keväällä siinä määrin runsaasti, että Itävallan vuoristosolissa suljettin tilapäisesti moottoriteitä ohdakeperhosparvien sumennettua näkyvyyden. Suomeen perhoset saapuivat joukolla toukokuun viimeisellä viikolla ja kyseessä lienee kaikkien aikojen suurin ohdakeperhosten Suomeen kohdistunut vaellus. Edelliset hyvät vaellusvuodet ohdakeperhosella olivat Suomessa 2003, 1998, 1996 ja 1995. Värriötunturille laji ehti juhannuksen tienoilla ja viimeiset vaeltaneet yksilöt sinnittelivät pitkälle heinäkuulle. Loppukesällä nähtävät hyväkuntoiset yksilöt ovat alkukesän vaeltajien Suomessa kehittyneitä jälkeläisiä. Kanta voi tosin yhä loppukesälläkin saada täydennystä eteläisemmistä vaeltajista. Yksi vastakuoriutuneen oloinen ohdakeperhonen lekotteli Värriön tutkimusaseman pihalla elokuun lopun aurinkoisena päivänä (kuvat kesk.).

-----

Ainakin amiraalilla (Vanessa atalanta) ja kaaliperhosella (Pieris brassicae) on todettu syksyisin takaisinvaelluksia eelään. Huonosti käy ohdakeperhosillekin meillä, mikäli eivät lähde syksyn pakkasia karkuun lämpimämmille seuduille. Ohdakeperhosen jopa tuhansien kilometrien vaelluksia pohjoiseen voisi pitää lajin kannalta melkoisena voimavarojen tuhlaamisena, mutta opportunistinen taktiikka kuitenkin toimii, sillä ohdakeperhonen lienee maailman laajimmalle levinnyt perhoslaji. Se puuttuu ainoastaan Antarktikselta ja Etelä-Amerikasta, jossa esiintyy lähisukulainen amerikanohdakeperhonen (Vanessa virginiensis). Vaeltajana ohdakeperhonen on samalla nopea sopeutumaan ilmastonmuutoksiin; se ehtii valloittamaan lajille sopivat uudet elinympäristöt jo ennen kuin vanhat elinalueet käyvät sille mahdollisesti epäsuotuisiksi.

-----

Teksti ja kuvat Ilari Lehtonen